SANO-JA, SAN OJA, SANOJA

”Sana on tunteen ilmaisukeinona paljon vaillinaisempi kuin sävel.”

Ludwig van Beethoven.

Tämä on julkinen anteeksipyyntökirje kaikille menneille, nykyisille ja tuleville näytelmäkirjailijoille (lukuun ottamatta Shakespearea, sä olit nero!). Te ette ole minua varten, enkä minä teitä varten. Kiitos uurastuksestanne ja pahoitteluni ammattiniharjoittamisesta.

Mä en tajua näytelmäteksteistä mitään. Saatan hölöttää puoltoista sivua puhetta tosta vaan ilman tajua siitä mitä olen juuri sanonut. ”Ai tää on tehny pahaa tolle. Niin siis tää on ton sisar. Nää ei niinku tienny tota juttua aiemmin.” - tyyliset ajatukset ääneen ja pään sisällä todettuina ovat mulle ihan yleisiä ja tuttuja. Usein vasta esitys kaudella ymmärrän mitä puhun. Epäilen, et se johtuu siitä että se tekstin oppiminen on mulle aina paluu ala-asteelle;

Sit = istua, sit = istua, sit = istua, sit = istua,

Dog = koira, dog = koira, dog = koira,

vänster = vasen, vänster = vasen, vänster = vasen

Näyttelijä Vesa Vierikko totesi Tervon Loiri kirjassa osuvasti Veskun teatterikouluprofessuuri osuuden yhteydessä; ”Kun roolihahmo saapuu lavalle hörpätäkseen viinapullosta, sen voi tehdä niin monella eri tavalla. Tekisikö siitä rituaalin? Onko se hahmolle pyhä asia vai vastenmielinen juttu? Repliikit ovat vain osa näyttelemistä – ja usein aika pieni osa.” Ei mulle ole väliä mikä se teksti on. Se merkkaa mitä tehdään, kuinka toimitaan. Mitä nää näytelmän tyypit haluaa toisiltaan, millanen fiilis ja meisinki siitä syntyy ja välittyy katsomoon. Tää on tärkeintä. Se on teatteria. Älä kuvita tekstiä, se ei ole kiinnostavaa. Näytteleminen tapahtuu repliikkien välissä.

Haluan kertoa teille tarinan. Kerron faabelin. Se on kertomus Porkkanaa tavoittelevasta sokeasta Aasista, joka johdattaa pienet viattomat Possut ilkeän Susihukan kynsiin. No voi pahus, nythän mä paljastin mitä tässä tarinassa tulee tapahtumaan. Toisaalta näin mustavalkoinen sepitelmä ei muuta kaipaakaan, kuin asioiden alleviivaamista ja sitä että lukijalle itselleen ei jätetä mielikuvittelun varaa. Olipa kerran sokea Aasi, joka haaveili maukkaasta Porkkanasta. Eräänä päivänä sokea Aasi oli kävelyllä metsässä. Häntä vastaan tuli Susihukka. ”Kuka siellä?”, kysyi sokea Aasi. ”Vihanneskauppias”, vastasi Susihukka. ”Olisiko teillä Porkkanoita”, sokea Aasia tiedusteli. ”Tuoreimmat mitä tältä puolen metsää löytyy”. ”Ottaisin suurimman Porkkanan.”, sokea Aasi ilmoitti. ”Tottahan toki.” No sithän tältä Aasilta ei löydy fyrkkaa ja se kyselee, et mitä sitten. No Susihukka ilmottaa, et jos se voi tuoda tuolla läheisellä niityllä pyörivät Possut sen luokse kaupustelemaan ku niillä on kuulemma fyrkkaa ja jos ne vaikka lainais tälle Aasille. Aasihan lähtee houkuttelemaan Possut niityltä mettään ja Susihukan luokse. Lopussa Susihukka iskee ison männynkävyn sokean Aasin nenän eteen kepinpäähän ja itte pistelee Possut poskeensa.

Voi sitä hassua Aasia!

Leffa

The Artist (2011)

Biisi

Stam1na - Uudet kymmenen käskyä (2006)