Maskin takaa

THE GREAT DEPRESSION

”Maybe then I'll fade away and not have to face the facts
It's not easy facin' up, when your whole world is black” - Jagger/Richards

Tervetuloa pääni sisään. ”Entä jos nämäkin vuokralaiset lähtevät omakotitalostani? Paljonko se edellinen sähkölasku oli? Täiongelma ei nykyään johdu… mitä jos siinä pitäisikin tauon ja ottaisi sen alusta. Täiongelma ja tähän se tauko. Ja sitten jatkaa, täiongelma ei nykyään johdu. Sanoinko mä nyt liian jyrkästi sille. Pitäiskö mun pyytää anteeksi. Ei kyllä se olis ite sanonu jos sitä ois haitannu se. Kuuluuko jätemaksu vielä mulle?”

Olen viimeiset 40 minuuttia tuijottanut huoneeni nurkkaa. Ei siellä ole mitään erityistä katsottavaa. Kaksi seinää tapaavat toisensa ja ikään kuin yhtyvät siinä kohtaa. Myös koristelistat katon rajassa suorittavat tämän saman rituaalin.

Herään yöllä, kello on 3.04, kymmenen minuuttia vähemmän kuin edellisenä yönä. Pulssini on yhtä kiivas, kuin olisin tullut ylämäkijuoksu treeneistä ja heittäytynyt välittömästi sänkyyn. En voi nukkua perinteisesti mahallani, koska tunnen jokaisen sydämen iskun kuin joku yrittäisi tulla ulko-ovesta muurinmurtajalla sisään. Tämä on 194. yö, kun näin tapahtuu.

Joku viisaampi on sanonut, että jos Hemingway tuijottaisi auringonlaskua ja kirjoittaisi välittömästi tunteensa paperille, kuvaillen kuinka kauniilta aurinko näyttää, niin välittömästi tämän jälkeen hän ottaisi aseen ja ampuisi jonkun. Tämä on täydellinen kuvaus niistä jyrkistä henkisistä ylä-ja alamäistä, jotka helmi-maaliskuu saa aikaan. Kuvainnollisesti.

Vastaiskuna, henkilökohtaisena taisteluna, tuollaiseen henkiseen droppailuun olen aloittanut avantouinnin. Töihin polkiessa kuuntelen metalli musiikkia. Ennen esitystä otan kylmän suihkun. Aamulla popsin d-vitamiinia ja päivällisellä chiliä. Päivän pituuden lisäännyttyä painun harjoituksien jälkeen metsään liukulumikenkäilemään tai hiihtämään. Silti makaaminen kaikilla mahdollisilla alustoilla, nukkuminen ja tyhjyyteen tuijottaminen tuntuvat vievän miestä mennessään. Töissä välttelen ihmisiä, pysyttelen omissa oloissani aina kun mahdollista ja odotan että illan pimeys tulisi mahdollisimman aikaisin.

Vuoden 2011 keväällä opiskelin, tein töitä, olin mukana näytelmä-projekteissa. Samaan aikaan valmistelin omaa esitystäni. Kirjoitin, ohjasin ja näyttelin tulevassa prokkiksessani. Ensi-illan oli tarkoitus olla touko-kesäkuun vaihteessa. Toukokuun alussa kone alkasi sakkaamaan, en jaksanut. Viikon pohdittuani, päätin laittaa homman jäihin. Menin kesäksi vanhempieni luo. Ensimmäiset viikot makasin. Sitten aloin rakentamaan kesämökkiä ja kirjoittamaan opinnäytetyöni taiteellista lopputyötä. Menin käymään mummoni luona. Painoin ovikelloa, kukaan ei vastannut. Odottelin ulkona pihakeinussa. ”Kauanko sä olet siinä oottanu?”, kysyi mummo tullessaan. Katsoin kelloa. Olin istunut siinä keinussa 3 tuntia. En muistanut mitään noista menneistä hetkistä.

Leffa

Being John Malkovich (1999)

Biisi

Mokoma - Sinne Missä Aamu Sarastaa (2015)

Kirjoittaja

Niko Karjalainen

Lue myös kirjoitukseni

Uusimmat Maskin takaa kirjoitukset