Maskin takaa

Näyttämötaiteen illuusio

”Teettekö te tätä ihan harrastukseksi?”, kysyi eräs henkilö kun olimme Ylivieskassa keikalla Elämäni luuserina – esityksellä.

Laitosteatteri elämän hulluutta; 6 päiväinen työviikko, kaksiosainen päivä, iltapainotteinen työ, kyseenalaiset toimitilat, harrastusten ja sosiaalisen elämän rajoittuvuus, henkisesti ja fyysisesti rasittavat työtavat. Elämme ensi-illasta toiseen. Itsellä väsymyksen suurin piikki ajoittuu aina kahteen viimeiseen viikkoon ennen ensi-iltaa sekä sen jälkeiseen pariin viikkoon. Vaikka työ käy helpommaksi, ainakin tekstin sisäistämisen kannalta, mitä lähemmäs ensi-iltaa tullaan, tuntuu se silti rasittavan enemmän kuin prokkiksen aloitus.

Ei ihminen palaudu yhdessä päivässä kuuden päivän työstä, Mikä tämä suhde on? Miksi työ väsyttää meitä yhä enemmän ja enemmän? Maailmanhan pitäisi olla jo niin valmis, että voisimme keskittyä olennaiseen; nauttimaan siitä mitä olemme saaneet aikaan. Näyttämötaide on yksi niistä harvinaisista töistä, joka on kyennyt pysymään uskollisena sen alkuperäisille juurilleen. Valitettavasti ja valittamatta. Näyttelijäntyö on edelleen käsityöammatti, jos sallinette sanottavan. Käsikirjoitus, teksti, repliikit toimivat perustana, jolle etsitään harjoituksissa merkityksiä, sisältöä. Annetaan aikaa asioille, luodaan ihmisten, asioiden, tavaroiden ja tilan välille suhteita.

Ainoat asiat joihin elämässäni luotan ovat hikiliikunta, ruoka ja uni. Silloin tällöin jokin edellä mainituista, mutta usein jokainen näistä saa kärsiä kun uusi prokkis on saamassa päätöksensä. Näistä sniiduilu aiheuttaa koneessa yskimistä. Ihmisen perustarpeet ovat todella yksinkertaiset, ainakin minulle. Tämä olisi todella raskas harrastus, jos se sitä olisi. Kollegat puhuvat rakkaudesta lajiin, itse puhun intohimosta. Sisäisestä palosta tehdä. ”Näyttelijä on toinen itselleen”, kirjoittaa professori Aarne Kinnunen opuksessaan Mitä näyttelijä tekee?. Juuri tuon Kinnusen mainitseman asian takia myös jaksaa painaa, tehdä tätä duunia. Kun harjoituksen tai esityksen aktuaalinen toiminta osuus käynnistyy, olen joku toinen. Yleensä joku jota perustarpeet eivät rasita. Ellei niin haluta. Tässähän teatterin ja tosielämän paradoksaalisuus nimenomaan kohtaavat, voit näyttää olevasi nälkäinen tai voit näyttää olevasi väsynyt.

Menneellä viikolla aloitimme päänäyttämön tulevan koko perheen, Aladdin ja ihmeellinen lamppu, jutun harjoitukset. Se kertoo rohkeudesta, kapinallisuudesta ja siitä kuinka mihin tahansa pyrkiminen yhteisluokasta huolimatta on mahdollista. Prinsessan nähdessään Aladdin päättää hankkiutuvansa hänen kanssaan naimisiin. Rämäpäinen päätös kaverilta, jonka kodissa tuskin on ruokaa edes joka päivä. Nietzsche kirjoittaa Iloinen tiede teoksessaan ”Kamppailu olosuhteita vastaan ja olosuhteissa muuttaa ihmisen vähitellen toiseksi”. Ehkäpä mekin, teatterin tekijät, muutumme yöeläimiksi, kissoiksi ja lepakoiksi, jotka yönhämärässä valmistavat viihdettä ja draamaa katsojille.

Leffa

The Life and Death of Peter Sellers (2004)

Biisi

Faithless – Insomnia (1995)

Kirjoittaja

Niko Karjalainen

Lue myös kirjoitukseni

Uusimmat Maskin takaa kirjoitukset