”Kaikella leikillä on jokin tarkoitus” - Johan Huizinga.

Ihmiset pitävät pelaamisesta. Se on rakennettu meihin sisälle. Veikataan, arvaillaan, kisaillaan ja kilpaillaan. Se on loistavaa ajanvietettä, sosiaalinen tapahtuma jonka ohessa voi purkaa omaa sisintään tai vaikka nostaa tuopillisen huulilleen. Irrottautuminen arjesta ja eskapismin aktivoituminen tapahtuu niinkin yksinkertaisesti kuin heittämällä nopat pöytään.

Mikä oli lapsuutesi lempileikki, se ihan ehdoton feivörit peli, jota jaksoit jauhaa aamusta iltaan? Oletetaan siis, että olet leikkinyt jotain peliä ikuisuuden, tunnet täysin kaikki sen koukerot ja ominaisuudet. Tiedät kuinka toimia jos leikissä käy näin tai noin. Aurinko paistaa ja jossain kaukana näkyy sateenkaari. Eräänä päivänä tulee uusi pelaaja, joka tuo mukanaan pelin nimeltään ”uusi leikki”. Tämä uusi leikki pitää sisällään uudet, erilaiset säännöt kuin aiemmin osaamasi leikki. ”Tekemällä oppii”, tokaisee uusi pelaaja ja näyttää kuinka uusi leikki toimii. Näin hän tutustuttaa sinut leikin perusteisiin. Pääset kiinni joistain asioista, sillä kaikki leikit noudattelevat samankaltaista peruskaavaa. Leikki on kuitenkin uusi, outo ja vaatii aluksi paljon keskittymistä. Alat kyseenalaistamaan oman alkuperäisen leikkisi, koko leikkikulttuurin. ”Jos leikkiminen on tällaista, niin jääköön”, käy mielessä. Uusi pelaaja jatkaa leikkinsä opettamista ja kun olet sisäistänyt jonkin säännön, hän lisää kierroksia ja tuo lisää yksityiskohtia mukaan. Ärsyyntyminen tätä kaikkea uutta kohtaan kasvaa, kunnes erään pelaamattoman hetken jälkeen asiat ovat kuin itsestään loksahtaneet paikoilleen. Olet alkanut adaptoitua leikin maailmaan ja alat luoda sen sisälle omaa sisältöä ja diversiteettiä.

MIT:n tutkija Michael Schrage popularisoi ”vakava leikillisyys” termin 2000-luvun alussa, myös Oulun yliopiston draamakasvatuksen lehtori Hannu Heikkinen on tutkinut samaa aihetta milleneumista lähtien. Teatteri on vakavaa leikillisyyttä. Se tarjoaa katsojilleen ja toteuttajille mahdollisuuden leikkiä yhdessä. ”Tää ois niinku tämmönen ja ne niinku uskois, et tälle kävis tämmöstä ja tommosta”. Teatteri nostaa todellisuuden jalustalle, jossa sen kohotettua olemusta päästään tarkkailemaan.

Suuri leikin tutkija Johan Huizinga nimittää ihmislajiamme homo ludenseiksi, leikkiviksi ihmisiksi. ”Meillä on tarve tehdä kaikenlaista näennäisesti tarpeetonta”, Huizinga selittää. Ehdottomasti näin. Ei kukaan jaksa olla äärettömän kiinnostunut loputtomiin jatkuvasta arjellisesta toiminnasta. Me tarvitsemme reboottausta ja latautumista, jotta jaksamme arkea, töitä ja toisia ihmisiä. ”Olla jotain pelissä”, Huizinga toteaa tyhjentävästi. Esittävien taiteiden maailmassa tämä referoituu tahdon suuntiin ja sisäiseen paloon. Jokin voima ajaa teosta ja siinä työskenteleviä ihmisiä eteenpäin. Syksyn ensimmäinen päänäyttämön ensi-ilta, Koukussa - farssi, kutsuu seuraamaan suurta perheleikkiä. Pelissä ovat perhe, menneisyys ja tulevaisuus. Kaikki tämä fair play – hengessä, suuren hymyn saattelemana. Ilon kautta, niinku meillä päin sanotaan!

Leffa

Tron (1982)

Biisi

Abba – The Name Of The Game (1977)