Maskin takaa

Sapiens

Kaikenmoittija ja kaikenkiittäjä ovat kaksi samanlaista pölkkypäätä.” Benjamin Franklin.

Käsi ylös kaikki itsekriittiset ihmiset. Jäsenkortit tähän kerhoon lähtevät ens viikolla kaikkien sähköposteihin. Allekirjoittanut toimii puheenjohtajana ja koolle kutsujana.

Mä olen ottanut tavaksi mennä sunnuntaisin leffaan. Se rauhoittaa. Parhaassa tapauksessa, omalta kannalta, saat koko salin itsellesi. Salin valot hämärtyvät, lopulta sammuvat ja valkokankaan valo heittää penkkisilhuetin silmille. Kohta voi itkeä, nauraa, tuntea. Näin jossain ihanne maailmassa. Ammatti - minä puskee päälle ja alkaa miettiä kamera-ajoja, äänimaailmaa ja ennen kaikkea näyttelijäntyötä. Ite ois pitäny tuokin tehdä. Hävettää tekijöiden puolesta, näyttelijän puolesta. Täytyy vaihtaa ammattia, jos tää on tommoseks menny. Yäk, vielä maksoin lipusta. Huh huh, voisin kuolla tähän myötähäpeään. Oho tais suuhun tulla ihan pieni yrjö vai oisko tuo pirjo.

To be continued…

Taide ja kritiikki kulkevat käsi kädessä. Hyvä näin. Eipähän pääse mikään tomuttunut mitäänsanomattomuus kukkimaan. Monimuotoisuus taiteessa on paljon velkaa kriittisyydelle.

Kriitikko Arto Virtanen toteaa kolumnissaan, että kritiikki on erehtymisen taidetta. Mä näen sen oikeudenkäyntinä, jossa jokainen esittää oman lausuntonsa ja toimii samalla myös tuomarina. Syytön kunnes toisin todistetaan. Kriitikko pyrkii parhaansa mukaan avaamaan uusia näkökulmia teokseen, Virtanen jatkaa. Näin he ovat depatin aloittajia. Ennemmin herättävät kiinnostuksen tutustumaan kuin torjumaan. Tasavaltamme kamaralta löytyy harvoja todellisia kriitikkoja. Maakuntalehtien kriitikoiden ongelmaksi korostuu pohtivan otteen sijaan juoniselityksellinen sepostaminen. Taviksista on tullut asiantuntijoita taide-kritiikki blogien myötä. Me tekijät olemme valitettavasti heidän armoillaan. Yleisö liikkuu sen mukaan mitä on kirjoitettu. Ainakin aluksi. Onneksi puskaradioiden ja viidakkorumpujen aika ei ole ajanut ohitsemme.

Yli itsekriittisyys on negatiivinen voima, joka usein jyllää sisälläni harjoitus periodin aikana. Tämä kriittisyyden kääntöpuoli asettaa riman liian ylhäälle, ulottumattomiin asti. Tällainen ajaa keskittymään epäolennaisuuksiin ja tekemisen ydin muuntautuu sumuksi. Näin keskityn vain itseeni, unohdan muut ympärilläni ja teatterin yhteispeli muuttuu pingoitetuksi yksin nyhväämiseksi.

Leffa

It`s a Wonderful Life

Biisi

Ismo Alanko – Vittu Kun Vituttaa (1999)

Kirjoittaja

Niko Karjalainen

Lue myös kirjoitukseni

Uusimmat Maskin takaa kirjoitukset